maanantai 30. marraskuuta 2015

Töihin palaaminen kun aivot pyörittää pelkkää tyhjää...?

Mä olen ollut kotona keväästä 2013. En muista tarkkaa aikaa milloin jäin töistä pois, mutta hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa se oli joka tapauksessa... Veikkaan  maalis-huhtikuuta. Nyt työt kutsuvat taas tammikuussa, joten kotivuosia tulee lähemmäksi kolme. Siis KOLME vuotta pois työelämästä. Kolme vuotta.

Töiden jatkaminen tuntuu sinällään olevan ihan jees ja toivottu asia tähän väliin. Palkkaa on taas hauska alkaa saamaan, että edes joskus olisi tilillä rahaa ja myös mökkihöperöityminen ja kotidementia aivojen käyttämättömyyden vuoksi ovat totisia uhkia. Pakko siis senkin takia palata ihmisten ilmoille. Ja kuten sanottu, kaipaamme kaikki uusia tuulia vanhojen tilalle. 

Mulla on myös tosi kova ikävä työkavereita ja aikuisten ihmisten näkemistä. On ihana ajatella yhteisiä kahvitunteja ja saada taas työavaimet ja kalenteri. Mukava kun perjantai on PERJANTAI eikä vaan päivä muiden joukossa. Ihana kun on pakko laittautua edes jotenkin ihmisen näköiseksi arkisin ja on PAKKO hankkia siistejä vaatteita ja käydä värjäämässä hiukset. On mukava myös saada ottaa käyttöön vaivalla hankittu koulutus ja palauttaa mieleen työasiat.

Joskus ajatus töihin paluusta tuntuu kuitenkin ihan mahdottomalta. Mun työ vaatii niin kädentaitoja kuin myös laaja-alaista tietoa eri asioista ja ajantasalla olemista. Ja juuri nuo asiat on painuneet unholaan kotivuosien aikana ja myös muutoksia työhön liittyen on tullut. Yön pimeinä tunteina olen harkinnut alan vaihtoa, kouluihin hakemista, mitä vaan ettei tarvitsisi palata vanhaan paikkaan. Vaikka tykkään työstäni paljon. 

Miten näillä aivoilla voi enää työskennellä. Näillä aivoilla, mitkä pyörittävät tyhjää fläp, fläp, fläp... Aivotoiminnan on korvannut pantterin refleksit ja selkään kasvaneet silmät. Näitä ominaisuuksia ei töissä kuitenkaan tarvita. Kotona ne ovat olleet kullanarvoiset kun on nappaillut kiinni kaatuilevia ja tipahtelevia lapsia ja estänyt onnettomuuksia ja tuhotöitä. Kotona tärkeää on ollut arjen ennakoiminen ja oikean kokoisten kenkien hankkiminen lapsille...

Aivolama ja nopeat refleksit ovat kyllä tuoneet kotonakin yllätyksiä, kuten jokunen aika sitten. Eräänä iltana kissamme Minni hyppäsi ketterästi sohvan käsinojalle ja mitä teen minä. Pomppaan salamannopeasti kissan luokse ja nappaan sen syliin, jotta ei raukka putoasi päälleen sohvalta. Oltiin aika hämmentyneitä tilanteesta molemmat, minä ja kissa.

No. Olen käynyt jo kahteen otteeseen nuuskimassa työpaikan ilmaa ja palauttamassa mieleen vanhoja asioita sekä pikakelaamassa lähivuosien tapahtumia. Työpaikalla tulee äkkiä tunne, että kyllähän mä nämä jutut muistan ja ei tässä mitään hätää! Kotona taas taantuu äkkiä kissoja pelastavaksi idiootiksi.

Kai se tästä lähtee. Tällä hetkellä tiedän vaan millon meillä syödään, käydään nukkumaan ja mitä puetaan pihalle päälle. Kohta aivokapasiteettia pitää laajentaa reilusti ja odotan sitä kauhunsekaisella innolla!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti