Pikkuhiljaa tässä syksyn mittaan ajatus hoitovapaan loppumisesta ei olekaan tuntunut oikealta. Tytöt on kaikki kolme vielä pieniä, ehkä minun paikkani onkin toistaiseksi muualla kuin töissä? Kaksi pienintä on vieläpä allergisia ja syömisongelmaisia. Vierastavat kovasti. Liikkuminen ja kiipeily on aivan holtitonta. Saako vieras ihminen pidettyä heidät turvassa kun vahdittavana on muutkin hoitolapset? Kuka laittaa meidän ekaluokkalaisen kouluun ja kuka on vastassa iltapäivällä? Kuka asettelee pupun korvan rattaissa hanskaan, jotta sillä voi hieroa nenää?
Toisaalta kaipaan hirveästi takaisin töihin. Kaipaan työkavereita, asiakkaiden tapaamista, ammattitaidon ruostuminen pelottaa... Kaipaan kahvituntia ja kokouksia. Omaa työhuonettani ja aamulla pukukopille menoa, kellokortin piippaamista...Kaipaan sitä tunnetta, kun tulee töistä kotiin ja kun on viikonloppu. Kaipaan NORMAALIA elämää! Niin paljon, että kaupassa käydessä kadehdin kassaneitiä...
Niinpä. Siinäpä vastakkainasettelu. Työ vs. Koti. Oma elämä vs Lapset. Mikä nyt on oikeasti parempi? Onko ongelmat vain päänsisäisiä? Tytöt saattaisivat viihtyä hoidossa hyvinkin ja voihan Neea mennä iltapäiväkerhoon.
Entä raha? Se nyt ei vie päätöstä mihinkään suuntaan. Hoitomaksu kahdesta ja ip-kerho syö aika tehokkaasti taloudellisen hyödyn töihinpaluusta.
Deadline päätökselle on syyskuun loppuun. mutta päätös on jo tehty. En mä vaan voi siirtää vastuuta näistä kahdesta vieraalle. En voi luottaa vielä, että pikkutytöt pärjää ilman äitiä. Haluan olla katsomassa, että Neealla on aamulla toppahousut jalassa. Haluan pikkutyttöjen seisovan varmemmin omilla jaloillaan ennen heidän hoidonaloitusta.
Siinäpä se. Töissä ehtii olla, mutta tulevaa vuotta ei saa myöhemmin takaisin. Me opetellaan yhdessä vielä suuressa maailmassa tarvittavia asioita. Päätöstä on nyt siirretty vuodella eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti