Ensimmäinen yritys paikallisessa valokuvausliikkeessä oli täyskatastrofi. Kaulassa roikkui kaksi huutavaa lasta, ulkona pauhasi kesän kovin ukkonen, kuvaaja pelkäsi ukkosta eikä näppinyt otoksia toivotulla tavalla. Lopulta kuului iso jyrähdys ja tietokoneen näyttö pimeni ikuisiksi ajoiksi... Tässä kohtaa nappasin prinsessamekkoiset tyttäret kainaloon ja painelin kotiin.
Seuraavaa siirtoa mietin vähän tarkemmin ja kyselin vinkkejä paikallisilta monikkoäitikollegoilta. Kävikin ilmi, että yhdellä näistä äideistä on iso kamera (tälle on varmaan joku hieno nimi, järkkäri...) ja taitoa ja halua ottaa haaste vastaan! Mikäs sen sopivampaa! Treffit meille ja lapset nätisti istumaan vierekkäin nyt sujuvasti tutussa ympäristössä!
No ei aivan. Kahta liikkuvaa, omapäistä (tai olen kuullut näistä myös termin oma-aloitteista) nuorta neitiä ei niin vain istuteta, eikä muuten seisotetakaan aloilleen. Vielä kun pitää vähän pelätä kuvaajaa sekä kameraa niin tsadaa, meillä on taas kirkuvat lapsoset äireen kaulassa!
Kuvaustilanteesta ei ymmärrettävästi ja onneksi ole kuvia. Mutta kuvitelkaa 30 asteen helle "tuntuu kuin 100 astetta", huutavat lapset, härväävä isosisko, nukkea heiluttava mummo, tyttöjen palauttamista kameran eteen 100+1 kertaa, saippuakuplia, hiekkaa, käpyjä, hikeä ja kyyneliä niin se on siinä!
Onneksi kuvaajan pokka piti, kuvat saatiin otettua ja hyvät niistä tuli! Ei oltais kyllä studiossa saatu mitään aikaiseksi vaikka oltais käyty 10 kertaa! Suosittelen kaikille kotikuvausta, pesee perinteisen mennen tullen ja palatessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti